Tyttö!

Miten tässä näin kävi? Viimeistään äitiysvapaalla piti olla aikaa päivittää blogia, mutta mutta... Tyttö on rikastuttanut elämäämme jo neljä viikkoa. Syntyi tasan laskettuna päivänä monien mutkien kautta 50 senttisenä ja 3010 grammaisena. Olemme haltioissamme.

190

Olen raskaana. Yhä. Vieläkin. Asia, jonka sisäistämistä tarvitaan jokainen päivä. ”Sulla on järjetön maha” kertoo siippa, mutta mä olen jo tullut sokeaksi sen kasvulle. Mutta silloin kun eteen osuu kokovartalopeili on silmät pudota. Siis MAHA! Ihan järjetön! Ai niin, olen raskaana.

Odotus on mennyt hyvin. Mulla ei ole valittamista. Ei niin mitään. Asiat menee omalla painollaan ja kaikkeen on oppinut suhtautumaan. Voisihan asiat sujua paremminkin ja huolettomammin, mutta toisaalta sitä ajattelee että voisihan ne olla pahemminkin:

Lapsettomuushoidot – Ne on vain vahvistaneet meitä.

Niskaturvotus – Jonkunhan siihenkin seulaan on jäätävä.

Kromosomitutkinta – ”Mielenkiintoinen” kokemus.

Rakenneultra – Hienoa, että näitä tutkimuksia on kehitetty.

Istukkatutkimus – No, kaikkea sattuu ja tapahtuu.

Konrolli, kotrolli, kontrolli… - Hyvää huoltahan ne meistä pitävät…

Raskaudessa tällä hetkellä menossa 28.viikko. Tarkalleen ottaen mennyt on 190 päivää. Noin 90 päivää jäljellä. Kukaan ei tiedä paljonko oikeasti päiviä on jäljellä. Muutama viikko sitten diagnosoitiin istukassa ongelmaa, joka saattaa vaikuttaa jatkossa Tytön hapen- taikka ravinnonsaantiin. Taikka voi aiheuttaa raskausmyrkytyksen. Taikka ennen aikainen synnytyksen. Taikka hätäsektion. Oli miten oli ei se stressaamalla parane, joten me mennään päivä kerrallaan ja iloitaan jokaisesta hetkestä. Se mitä istukassa tapahtuu selviää aikanaan ja on tutkimuksen alla. Sille ei mitään voi, eikä asiaan voi omilla tekemisillä vaikuttaa, joten me odotellaan ja toivotaan että likka mahdollisimman kauan viihtyy yksiössään.

Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea tämän ihmeen. Että kantaa jotain niin pientä ja haurasta sisällään. Mitäs pienistä krempoista: selkä on kipeä (voisi olla kipeämpikin), tissit tursuilee jo E-kupissakin, nukkua pitää aina kun voi, nälkäkohtaus yllättää aina silloin kun ruokaa ei ole saatavilla, vessaa ei ikinä pidä ohittaa sillä hätä tulee noin 10 minuuttia sen jälkeen… Olen saanut nauttia jalkojen potkiskelusta ja käsien ojenteluista jo 14 viikkoa! Eli puolet koko raskaudesta. Se on ensisynnyttäjälle ilmeisesti hyvin. Luulen että nappula edes jotenkin yrittää hyvittää ”aiheuttamaansa” vaivaa ja kertoa näin, että kunnossa (ja etenkin hengissä) ollaan, ei hätää.

Ja onhan elämä toki muutakin kuin raskaanaoloa! Ei ehkä uskoisi, mutta on se. Joitakin minuutteja päivässä ;) Me olemme esimerkiksi muuttaneet. Koti on yhä sekaisin pahvilaatikoista, mutta koti silti. Uudeksi asunnoksi siellä on hämmästyttävän paljon remontoitavaa. Välillä koti-ikävä toisaalle kiristää kurkkua, mutta olen päättänyt että koti on siellä missä tämä oma pikkuinen perhe. Muutossa vaihtui myös työpaikka, työt sen sijaan eivät. Oikeastaan kaikki perusasiat elämässä on kuluneen parin kuukauden aikana muuttuneet, Siippa se vain on sama ja hyvä niin.

Lisäksi minusta on tullut täti. Se se vasta uskomatonta onkin!

99 päivä

Tyttö on kunnossa. Kaikki hyvin.

Ojasta alikkoon

On se kumma miten ovulaatiobongailusta, limoista ja eritteistä löytyy niin paljon jutun juurta ja nyt ei pitkään aikaan mitään. Vaikka kaikkea olisi. Vaikeuksista ja vastoinkäymisiä kait on helpompi jakaa kuin häivähtäviä onnen hetkiä.

Tuliko koskaan mieleen, että Sinä voisit kärsiä lapsettomuudesta? Ei mulle ainakaan. Hoitoihinhan joutuu häviävän pieni osuus pariskunnista ja mulla on sen verran sikiävä suku ettei lasten tekemiseen tarvita siellä edes seksiä. Kas, lapsia vaan tulee. Niinpä mäkin luulin, että vahinkoja sattuu ja lapsia tulee. No ei tullut meille. Mä en myöskään uskonut, että kuuluisin siihen pieneen ryhmään, joilla inseminaatiot eivät tehoa ja toisaalta IVF tehoaa heti ensimmäisellä. Pelkäsin, että kuulun niihin 15-20 prosenttiin, joilla raskaus päättyy jo heti alkuvaiheessa. Prosentuaalisesti ollaan siis pärjätty huonosti ja toisaalta sitten myös aika hyvin. Onkohan nyt siis taas vuorossa huonot prosentit? Siltä ainakin vähitellen alkaa haiskahtaa. Mä en nimittäin pysty muistamaan ajattelinko tosissani missään vaiheessa sitä, ettenkö kuuluisi niihin 99,5 prosenttiin, jotka pääsevät np-seulasta läpi. Muistan, että mahdollisuus kävi mielessä, mutta hei come on! 0,5%! No joillekin se vain tapahtuu. Meille se vain tapahtui. Kuulutaan siihen iloiseen porukkaan, joka kurvaa perinnöllisyyspoliklinikalle hakemaan neulaa istukkaan. Porukkaan, joka jännittää viikon jos toisen ja toivoo kuuluvansa niihin 70 prosenttiin, jotka voivat huokaista helpotuksesta ja niihin 95,5 prosenttiin, joiden penskalle ei neulasta aiheudu pahaa.

Yritän ottaa tilannetta kylmän rauhallisesti. Sille nyt ei vain voi mitään. Ei se murehtimalla parane... Kuitenkin asiat… lapsettomuus… raskaus… kaikki… ne ovat mielessä päällimmäisinä, ihan jok’ikinen hetki. Me tukeudutaan pieniin prosentteihin ja havaittuun nenäluuhun – kaikki muu on yhdentekevää.

...

Hengissä ollaan.

Olen ollut vähän risteyksessä tämän blogin suhteen. Enkä ole siis vieläkään päättänyt miten sille käy, mutta väliaikatietoja nyt kuitenkin päätin kirjoitella.

Olo on kuin raskaalla: turvonnut (normaalit vaatteet alkaa jo kiristellä), pahoinvoiva (kaikki poppakonstit käytössä), väsynyt (nukkua voi siis ihan koska vain ja missä vain – koettu on esimerkiksi sightseeing-bussi ja tavaratalon parkkipaikka) ja ihan jatkuva nälkä (24/7). Riesana mulla on parina aamuna esiintynyt pientä vuotoa… Se voi olla aivan harmitonta tai sitten merkki jostain ikävästä. Mistä niistä tietää? Menen parin päivän päästä lapsettomuuslekurin tutkittavaksi ja sittenhän se nähdään. Neuvolassa on nyt myös käyty. Terkka oli ihan mukava. Kovin nuori, mutta kaipa se täytyy hyväksyä vaan ettei sitä ole enää sieltä nuorimmasta päästä ;) Tänään pitäisi mennä labraan verikokeelle, ensi viikolla neuvolalääkärille ja parin viikon päästä np-ultraan ja fysioterapiaan (mun ”terve” selkäni saattaa sitten kuulemma kuitenkin tykätä kyttyrää raskaudesta). Ei tässä mitään vapaa-ajan vietto ongelmia tule.

Me ollaan siipan kanssa kertoiltu asiasta vasta muutamalle harvalle ja valitulle. Klinikkalääkärihän silloin alkuraskaudenultrassa käski antaa palaa vaan. Mä olin aina kuvitellut, että se rv12 on jotenkin kaikkivoipa ja niin merkittävä, että se on se rajapyykki vaan näinhän asia ei olekaan. Meille annettiin seitsemännellä raskausviikolla keskenmenon todennäköisyydeksi noin 0,5% eli siis positiivisemmin ajateltunahan raskauden jatkumisen todennäköisyys olisi 99,5%. Siitäkin huolimatta ollaan asiaa varjeltu, eikä nyt olla mitenkään suunniteltu odottavamme johonkin tiettyyn hetkeen. Mua ei millään houkuttaisi kertoa omille vanhemmilleni, mutta ehkä ne sen kuitenkin tulee jossain vaiheessa huomatuksi ;P Jos vaikka ristiäiskutsun sitten lähettäisi. Mun vanhemmat olisi ihan liian pitkä kappale kenenkään luettavaksi, joten todettakoon että ne nyt on hieman erikoislaatuisia eikä niille tee oikein koskaan mieli kertoa mitään. Niin nehän ei siis edes tiedä tästä muutosta, että voi sitten pommina pudottaa nämä kaikki asiat. Niillä on ollut pientä sulattelua jo tuossa veikkapojan tulevassa perheenlisäyksessä (joo, on se ihmeellistä, että melkein nelikymppinen haluaa nuoruutensa pilata perheenlisäyksellä) ja mä tulen luultavasti olemaan vieläkin kovempi pala. Innolla odotellessa. Mutta ei mun vanhemmissa vielä kaikki! Mun ainoa elossa oleva isovanhempani, isoäitini, on myös aikamoinen tapaus. Se on ollut hysteerinen jo muutaman viikon kun kuuli tuosta veikkapojan iloisesta perhetapahtumasta. Se on nyt sitten ”tehnyt kuolemaa” siitä asti, koska vanhan kansan mukaanhan suvussa joku kuolee, jotta uutta sukuun voi syntyä. Kun mun toinen isoäitini pari vuotta sitten kuoli tämä nykyinen ainokainen hiillosti tooodella pitkään sekä mua että veikkopoikaa… Se suvunjatke olisi nimittäin ollut silloin pakko tulla, mutta ei sitä sitten kummallekkaan siunaantunut. Isoäiti raukka, joutunee vielä kuoleentumaan tuplasti tänä vuonna jos saa korviinsa vihin tästä raskaudesta…

Mitäköhän muuta sitten... No kurssit on todistuksia vaille valmiit, ikää on taas tullut lisää ja kämppä myyty. Johan siinäkin sitä sitten ;)

Aurinkoista kevättä kaikille!

No

oli siellä sitten Joku! Kasvettu oli viime näkemästä komiasti, pituutta oli jo sentti!



Vasemmassa kuvassa sitä ollaan jossain tuolla 4-soluisena ja oikealla vähän suurempana, eväspussin kera.

Niiskniisk

Terveiset sairasvuoteelta!

Aloittelin uraani viime viikolla vatsataudilla. Viikonlopun kuluessa siirryttiin kurkkupöpöön ja nyt ollaankin sitten jo flunssassa ja kuumeilussa. Olo on puolikuntoinen, mutta pitäisi vielä vääntää opintohommat kansioihin (grande finale part 1 huomenna - oivoi) ja matkustaa iltapäväksi klinikkakaupunkiin (tuomiolle?). Ei sitten ihan lomailuksi mennyt tämäkään päivä.

Pelottaa.